Kolumni: Twitter, Instagram, Facebook vai kaikki?

Tavalliseen tapaan istuin tänään aamukahdeksan bussissa kuulokkeet korvilla menossa kouluun. Oikeassa kädessäni oli vieläkin uuden tuntuinen Samsung Galaxy S3, joka on tärkein linkkini sosiaalisen median maailmaan. Olen joutunut eräänlaiseen kierteeseen tämän uuden, hienon älypuhelimeni kanssa. Istuessani bussissa "check-innaan" itseni Foursquaressa paikkaan TKL bussi 28, minkä jälkeen selailen Instagramin uudet kuvat. Seuraavaksi vuorossa ovat sähköposti ja Facebook. Viimeisenä kuitenkin on vuorossa Twitter, sillä siihen kuluu eniten aikaa. Kun olen selaillut kaikki edellä mainitut, aloitan kierteen uudelleen siinä toivossa, että jotain uutta olisi luettavissa. Kierteeni pysähtyy yleensä siihen, että juoksen bussista viimeisenä ulos juuri ennen kuin kuljettaja ehtii sulkea ovet.

Mutta mikä on se juju, että jää vain selailemaan Twitteriä, Facebookia ja muita sosiaalisen median lähteitä ja siinä ohessa kadottaa kokonaan oman ajantajunsa? Onko se hyvä asia? Omassa tapauksessani se on. En lue oikeastaan yhtään kirjoja enkä lehtiäkään sen enempää. Jos katsotaan asiaa hieman tarkemmin, kyllähän minä luen paljon lehtiä ja kirjoja. Twitteristä luen kaikki Aamulehden ja Iltasanomien ajankohtaiset uutiset. Kirjoja luen sekä puhelimellani että iPod touchillani. Aikaisemmin pidin lehtien lukemista vastenmielisenä ja tylsänä, joten en edes huomannut lukevani lehtiä sähköisesti.
Henkilökohtaisesti olen kuullut monesta suunnasta, kuinka on huono tuijottaa koko ajan puhelinta ja leikkiä sillä. Olen aika varma tai oikeastaan todellakin vakuuttunut siitä, että jos minulla olisi Aamulehden paperiversio koko ajan edessäni ja lukisin sitä, minulle ei sanottaisi asiasta. Onko sillä väliä, luenko Aamulehden uutisia puhelimellani vai paperisesta lehdestä? Kyseessä ovat kuitenkin samat uutiset. Jotkut ihmiset, kuten minä, eivät pysty syventymään tarinoihin ja uutisiin yhtä hyvin lukiessaan konkreettista kirjaa. Kun kyseiset ihmiset ovat löytäneet toisen keinon syventyä samoihin tarinoihin ja teksteihin kuin konkreettisia kirjoja lukevat ihmiset, eikö heille pitäisi suoda rauha lukea uutisia niin kuin he haluavat? Ihminen saa saman sivistyksen vaikka lukeekin euron kriisistä Aamulehden nettisivuilta paperisen version sijasta.

Tosiasiahan on se, että kukaan ei voi välttyä sosiaalisen median voimalta. Ei edes tekniikkavastainen äitini ole pystynyt suojautumaan, vaikka hän ei suostukaan sitä myöntämään. Tämän vuoksi otsikkoni on "Twitter, Instagram, Facebook vai kaikki?" eikä "Twitter, Instagram, Facebook vai ei mikään?". Sosiaalinen media tavoittaa kaikki ja sitä kannattaa hyödyntää.

Jasmin Saarijärvi

The Intouchables, koskettava tarina invalidista ja hänen rääväsuisesta avustajastaan

Ranskalainen Intouchables-elokuva oli ehkä viimeinen elokuva-vaihtoehto, jonka olisin valinnut katsottavaksi. Mahdollisuus kuitenkin tarjoutui lähteä katsomaan tämä kyseinen palkittu ja menestystä niittänyt elokuva, joten miksipä ei. En olisi uskonut, että elokuva olisi ollut yksi parhaimmista elokuvista, jonka olen katsonut.

Intouchables kertoo Philippestä, joka halvaantui kaulasta alaspäin liitovarjo-onnettomuudessa ja hänen avustajastaan, Drissistä. Driss on raavas, Senegalista Ranskaan muuttanut huligaani, joka ei edes hakenut Philippen avustajaksi. Philippe pitää Drissin raa’asta asenteesta ja etenkin siitä, ettei Driss sääli häntä halvauksen vuoksi. Philippe tavallaan pelastaa Drissin, sillä hän on juuri menettänyt asuinpaikkansa. Driss muuttaa Philippen luokse isoon lukaaliin, jossa soi Vivaldi ja muut klassilliset musiikkinerot.

Elokuva on samalla sydäntä riipaiseva sekä hulvaton. Drissin lohkaisemat vitsit Philippestä ja hänen kunnostaan ovat hupaisia, mutta eivät kuitenkaan loukkaavia. Joka kohtauksessa saa nauraa itsensä kipeäksi, mutta elokuvan lopussa kyyneleet kohoavat silmiin vain elokuvan koskettavasta lopusta. Omar Sy on täydellinen valinta Drissin rooliin ja eikä ihme, että hän voittikin César-palkinnon parhaasta miespääosasta. Hän on sanoinkuvaamattoman hyvä ja eläytyy rooliinsa loistavasti. Myös François Cluzet, joka esittää elokuvan Philippeä, onnistui kunnialla.

The Intouchables on ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva, sillä se tuo erilaista näkemystä ihmisille. Minä ainakin olen tottunut katsomaan pelkkiä amerikkalaisia elokuvia ja tämä olikin ensimmäinen ranskalainen elokuva, jonka olen nähnyt. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen ja vielä suuremman vaikutuksen teki se, että elokuva perustuu tositarinaan. Elokuvan lopussa näytettiin oikeat henkilöt, joihin elokuva perustuu, ja se oli täydellinen lopetus elokuvalle.



Jasmin Saarijärvi